sunnuntai 3. huhtikuuta 2016

Toivepostaus; Ilo joka on pakko jakaa

Jaettu ilo on paras ilo - Miksi bloggaan?


Minulta on kysytty useita ja taas useita kertoja, miksi bloggaan. Vastaan tähän kysymykseen tässä postauksessa. Muutamia kertoja sitä on tullut kieltämättä mietittyä funktiota siivousrutiinien, olohuoneen järjestyksen ja remontoinnin jakamiselle. Ja silti kirjoitan aina vain uudestaan. Joku saa minut tekemään sitä. Ja se on riemu tähän hommaan.


Perheemme matka alkoi mieheni kaksiosta. Sieltä matka jatkui omakotitalon kautta rivitalokolmioon. Tuon kolmion piti olla koti meille monta vuotta. Välillä mielessä kävi maksaa se nopeasti pois ja jättää vuokralle, kunhan tarvitsisimme itse isompaa. Kolmio oli kompakti koti lähellä kaupunkia, hyvien kulkuyhteyksien varressa. Olisimme siinä hyvin mahtuneet olemaan pidempäänkin.






..mutta. Kolmiossa todettiin heti edellisen asukkaan tyhjennettyä asunnon, mittavat kosteusvauriot. Ja siitä alkoi ainakin pari vuotta kestänyt kosteusvauriohelvetti, josta en jaksa enää enempää kirjoittaa. Lopulta kaikki oli korjattu eikä edes kaupungin terveystarkastaja löytänyt asunnosta oikein mitään järjellisiä puutteita. Mun nenässä oli silti ilmeisesti psykologinen haju. Asunto oli pakko myydä, koska siitä ei noiden huonojen kokemusten jälkeen enää tullut meille kotia. Se oli kiusankappale, jonne en halunnut kutsua vieraita. Ja loppuviimeksi se alkoi olla ahdaskin alettuani odottamaan kolmatta lastamme. Asunto myytiin.

...mutta. Uutta kotia ei löytynyt. Olimme aktiivisesti jo tuon edellisen asunnon myyntiajan aikana etsineet taloa. Budjetti oli järkevissä kantimissa ajatellen isojen talojen markkinahintoja, joten edes raha ei potkinut vastaan (tai potki välillä, kun lainapäätöksiä piti uusittaa 6kk välein ja perheen taloudelliset tilanteet ehtivät jo muuttua sen kymmenen kertaa yhdessä puolivuotisessa). Muutamista kohteista hieroimme kauppaa, mutta joka kerta kuntotarkastuksessa tai jossain muussa hyvin olenaisesti ostopäätökseen vaikuttavassa asiassa nousi seinä pystyyn. Olimme tilanteessa, jossa oma koti oli myyty eikä uutta löytynyt. Oli neljä viikkoa aikaa tyhjentää myyty asunto ja muuttaa pois. Siinä vaiheessa toki oli jo täysin selvää, ettei meille löytyisi mitään vaaditussa ajassa. Oli aika suunnata katseet kohti vuokra-asuntoja ja asuntovelatonta elämää.



Oli keskikesä. Kaksi viikkoa kului, hakemuksia olin laittanut joka puolelle. Mitään ei ollut. Soitin kaupungin vuokranvälitykseen. Ei mitään. Soitin sinne hetken päästä uudestaan ja kysyin, ymmärsikö virkailija, että meillä on pian kolme lasta ja olemme kodittomia. Siitä tunnin päästä meille tarjottiin vuokra-asuntoa ja tosi pian sen jälkeen pääsimme muuttamaan. Pakkasin mukaan vain minimitavarat ja iso osa omaisuutta meni vuokravarastoon odottamaan omakotitaloa. Vuokrapätkänhän oli tarkoitus jäädä lyhyeksi.




Kului kuukausia. Iski taisteluväsymys. Mitään järjellistä kohdetta ei löytynyt. Ja lopulta ei jaksanut edes ehtiä. Haimme varastosta kerta toisensa jälkeen kausivaatteet ja veimme entiset pois.




Kunnes lopulta.. tarinan seuraava puolikas löytyykin aivan blogini alusta, mutta en ole siihen viitannut aiemmin blogissani ja viimesyksyn jälkeen lukijakunta on kasvanut. Taustat ovat jääneet pimentoon. Loppusuorallakaan asiat eivät menneet ihan kuin Strömsössä, siitä kerrotaan siis tuolla aiemmassa postauksessa.

Jos jotain asiaa on odottanut näin kauan, nähnyt sen eteen niin paljon vaivaa ja lopulta sen saavuttanut elämän yhtenä isoimmista asioista, on se ilo siitä jutusta jotain niin isoa, ettei sitä voi pelkästään pitää sisällään. Kauppakirjojen tekemisen jälkeen tuntui pitkään siltä, kuin räjähtäisin onnesta. Ja lopulta en voinut enää pidättää. Syntyi valkeaa unelmaa ja timanttihippusia. Tarina kodista, jota varten piti kulkea pitkä polku, tuntea iloa, katkeruutta, riemua matkalla. Ja sen koko matkan ajan oli täytynyt elänyt paikassa, joka ei ollut koti. Asioita arvostaa, vasta kun ne menettää.




Ok, tarinani ei ole mikään "voi minua poloista miten surkea elämä" -tyyppinen ruikutus. Vaan kertomus siitä, että asiat kohtaavat meitä omalla ajallaan ja omalla painollaan. Ja kun niiden aika on, niin jaettu ilo on paras ilo. Ja siitä tämä blogi kertoo.

<3: Tanja

4 kommenttia:

  1. Semmosta se elämä on, kaikki ei mene niin kuin haluaisi , mutta, kun vaan jaksaa odottaa ja tehdä töitäkin sen eteen , lopulta kaikki kääntyy niin kuin on tarkoitus. Olen sun blogissa eka kertaa. Ois kiva jos haluaisit tulla vasta vierailulle Aurinkokujallekkin + osallistu arvontaan.

    VastaaPoista
  2. Hei! Kiva kun kävit ja kiitos kommentistasi! Tulen kurkkimaan blogiisi vastavierailulle :)

    Näinhän se menee kuinka kirjoitit. Ja hyvä niin! Luotan pitkälti siihen, että asiat järjestyvät aina! Ja tosiaan näistä jutuista voi olla superonnellinen nyt. Koti on paras paikka maan päällä ��

    VastaaPoista
  3. Kunhan ei käy kuten minulle. Sain unelmieni talon alta kolmekymppisenä. JA kappas kaiken sen siivoushulluuden ja samanmoisen sisutusvillityksen alta löytyi hukassa oleva ihminen. Ero tuli, kun löysin itseni. Muutin kaksioon lasteni kanssa, ja he nukkuivat makuuhuoneessa kahdestaa ja minä olohuoneessa. Onni löytyi ei materian ja ison talon valkoisuuden keskeltä vaan elämäni onnellisemimmat vuodet olivat vuokrakaksiossa. Nyt nuorin asuu yksinään makkarissa, vanhin muutti jo pois ja sanoin heipat ihanalle kodille ja mielellään tulee tänne kylään. Tavarat on eriparia, väriä verhoissa ja liinoissa, siivotaan kun alkaa koirankarvat purra nilkoista (no ei sentään =D ) Toivotaan että onnesi on oikeasti valkoistet seinät, sohvat ja hotellimakkari. Ettet vain tavoittele jotain, mikä mielestäsi on asemaa ja statusta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis todella hieno kommentti! Puhut ihan täyttä asiaa sanasta sanaan! Siinä mielessä allekirjoitan asian, että tuo riski on aina olemassa. Ihmiset sinkoilee materian perässä ja kuvittelee, että siitä löytyy onni. Siinä mielessä olen todella onnellinen kaikista kohtaamistamme vastoinkäymisistä - kosteusvauriot, ahtaat asunnot ja niihin yhdistettynä opiskelu+työelämä yhdistettynä, pienet lapset. Kaikista niistä selvittiin, entistä ehompana parisuhteen osalta. Vaikeat vuodet on selätetty, joten uskallan jo nauttia siitä, mitä on saatu aikaan. Murheita tulee ja menee, mutta uskon todella vakaasti vierelläni olevan ihminen, jonka kanssa olisin vaikka veneen alla. Jos itse onkin hukassa, niin onneksi toinen on kirkkaana mielessä 💕

      Poista