Onko perfektionisti onneton?
Tapasin ystävän, jonka olin nähnyt kauan aikaa sitten. Hän on vuokralla asuva pitkäaikaistyötön, mutta pärjäilee hyvin vähemmällä. Elämänkoulu takana on helppoa olla viisas ja ihmisten läpinäkevällä persoonalla tulee tehtyä päätelmiä läheisistään vaikka pelkkien facebook-päivitysten valossa. Tunnen tämän ystävän, ja hän tuntee minut, vuosien takaa. Olemme nähneet yhdessä vaiheita toistensa perään ja näiden vaiheiden kautta oppineet tuntemaan toisemme. Ikinä koskaan aiemmin en ole kuullut hänen suustaan mitään vastaavaa. Tällä kertaa hän totesi, että olenkohan vähän hukassa. Pyysin perusteluita tälle, ja sain vastaukseksi nimenomaan facebook-päivitykset, blogin, talon ja sisustusvimman. Niin?
Tämä keskustelu on kaivellut minua jo pari kuukautta. Jäin ensin sanattomaksi, en osannut kommentoida. Olen silti miettinyt sitä viikko toisensa jälkeen syitä näille olettamuksille. Etenkin olen miettinyt syitä sille, että miksi ihminen ei saisi olla onnellinen ja sanoa sitä ääneen? Miksei saa tykätä kauniista asioista, hyvästä tunnelmasta, omista valinnoistaan niin elämän henkisellä - kuin materialistisellakin tasolla? Miksi sisustukseen hullaantunut omakotitalon omistaja olisi automaattisesti jollain tavalla surullinen ja hukassa, etenkin jos sattuu kirjoittamaan blogia ja napsimaan kuvia kodistaan, jakamaan ne julkisesti ja sanomaan ääneen, että rakastan paikkaa jossa elän?
Jo asuessamme siinä haisevassa ahtaassa kolmiossa, kirjoitin sisustusfoorumille, kuvasin, kysyin apuja. Olisin jo silloin voinut kirjoittaa blogia, mutta kaipasin foorumien vastavuoroisuutta, eikä bloggaaminen tuntunut omalta. Omalta tuntui kuitenkin tehdä kodistaan - minlälaisesta kodista hyvänsä - koti. Koti, joka näyttää meiltä, jossa on hyvä olla, jossa asiat toimii ja jossa voi ympärilleen katsellessaan hymyillä. Se ei tarkoittanut silloinkaan minulle onnellisuuden paikkaamista jollain ulkoisesti näkyvillä asioilla. Inhoan kulisseja. Kulissit voi suosiolla jättää teatterihommiin. Jos olen surullinen, näytän sen läheisilleni. Jos olen vihainen, näytän sen. Jos olen jompaa kumpaa näistä, niin minusta ei tasan irtoa ainuttakaan blogitekstiä, tilapäivitystä facebookiin tai väkinäistä henkistä keskustelua surullisuudestani. Kun olen onnellinen, haluan jakaa siitä palasen jokaiselle. Haluan kertoa tärkeille ihmisille nauttivani elämästäni kaikkine puutteineen. EN TODELLAKAAN halua, että se näyttää ulkopuolisten silmin ongelmien peittelyltä. En myöskään halua, että kotini sisustus ja sen jakaminen Facebookissa tai blogissani näyttää siltä, kuin paikkailisin jotain. Se ei sitä ole nyt eikä ikinä. Jos joskus koittaa se päivä, että olen oikeasti surullinen, niin blogiin ei siitä ilmesty postausta eikä facebookiin päivitystä. En ole ihminen, joka ostaa omakotitalon ollakseen jollain tavalla kokonaisempi ihminen. Meidän koti on meidän tarpeita vastaava, ja minulla on siihen oikeus, ilman ystäväpiirini spekulointia.
Olen kohdannut tätä samaa myös silloin, kun laihdutin ja Fitness oli rakkain harrastukseni. Sekin oli jollain tavalla pahasta, huono juttu, sairasta, kamalaa, todiste siitä kuinka rikki olin. Siis muiden silmissä. Mulle se oli ihailtava tapa elää, halu ylittää itsensä, halu näyttää itselleen ja kaikille muille, että voin tehdä omalle vartalolleni ihan sitä mitä haluan, se on vain itsestä kiinni. Tällä taustalla uskallan väittää, että se on kateus, mikä saa hyväntahtoisetkin ihmiset epäilemään huonoja asioita ihmisestä, jolla on jotain, mitä itselleen haluaisi. Jos pyrit täydellisyyteen tavalla tai toisella, voit olla varma, että saat rapaa niskaasi. En olisi uskonut, että lähimmäisistäni on siihen. Sen uskon, että jonakin päivänä blogissani kuhisee enkä pidä kaikista kommenteista. Siihen on helppo varautua lukemalla toisten blogeja. Mitä täydellisempi koti tai vartalo, sen enemmän kirjoittaja saa paskaa niskaansa. Onneksi minulla ei ole täydellinen koti eikä edes täydellinen vartalo, en taida omistaa kovinkaan montaa design-juttua (joista voisi olla kateellinen) ja olen kaikin puolin aivan tavallinen esteetikko.
Kateusko se siellä vain puhuu, vai onko perfektionisti oikeasti onneton? En sentään ostanut viidensadantonnin kivitaloa ja valkoista audia. Näyttäisinkö onnellisemmalta, jos kirjoittaisin juttujani kerrostalossa?
Ja lopulta päätin, että välitän tästä kommentista enää ainoastaan tämän yhden blogitekstin verran.
<3: Tanja
